Teen lehtijuttua ja haastattelen tutkijaa. Puhumme tulevaisuuden maailmasta ja siitä, millaista yritystoiminta on silloin. Puheessa vilisee hienoja sanoja.
Ei, lähitulevaisuudessa emme siirry paikasta toiseen ilmatyynyaluksilla emmekä harrasta teleportaatiota. Emme edelleenkään tiedä, mitä kaikkea kliffaa aurinkokunnastamme löytyy. Me kuulkaa leivomme korvapuusteja kotona ja yhä edelleen päänahkastamme löytyy hilsettä.
Mikä sitten muuttuu? Itse asiassa kukaan ei tarkalleen tiedä. Tulevaisuutta on aika hankala tutkia, kun se on vasta tulevaisuudessa. Jotain arvauksia kuitenkin on olemassa – ainakin noissa tutkijapiireissä.
Jos mahdollista, me elämme kohta puolin yhä enemmän erilaisissa verkoissa ja virtuaalisysteemeissä. Asumme älykodissa ja ajelemme itsekseen ajattelevilla autoilla. Puhelimella harrastamme hämmästyttäviä juttuja. Kaikki ja taas kerran kaikki asiat tapahtuvat bitteinä ja tiedonsiirtoina. Tietokoneemme keskustelevat jopa keskenään meitä vaivaamatta.
Mikäpä siinä. Hienoin homma tuossa kaikessa on se, että meillä ihmistyypeillä, meillä böndeillä on kuulemma ainutlaatuinen optio varattuna tuossa verkkomaailmassa: me voimme halutessamme niin sanotusti ottaa töpselin irti seinästä. Puhelin ei ota vastaan työpuheluja, kun olemme syömässä, elokuvissa tai lomalla. Läppärin kansikin menee edelleen kiinni ja niin edespäin.
Voimme siis hyvillä mielin olla metsäläisiä kuten ennenkin. Hakata järveen avantoa kirveellä ja viritellä myrskylyhtyyn valoa syksyisen sähkökatkon aikana.
Jotenkin näin omakohtaisesti, keskellä metsää tätä kirjoittaessa, tämä ajatus tuntuu niin kovin tutulta. Mokkulayhteys on sen verran hidas, että sivujen vaihtumista odotellessa voi ihan hyvin välillä keittää kahvit. Videoiden katsomisen ja kaikenlaisen YouTube-tykittelyn jätän suosiolla kaikille urbaanihenkilöille.
Että se siitä tulevaisuudesta tältä erää.
- minna
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lisää kommenttisi tähän!