Peruskärsimättömälle satakuntalaiselle kääntymys kohti hitauden kulttuurin ylistämistä on ollut melkoinen henkinen kvanttihyppy. Se on myös asia, jota saan opetella ihan joka päivä varsinkin nyt yrittäjänä. On päiviä, jolloin kärsivällisyys venyy ja paukkuu venyessään aivan uusiin mittasuhteisiin. Ja joskus kuuluu myös ”naps”, kun se ei veny.
Kuitenkin hitauden löytäminen elämään on ollut iso juttu. Maailmalla se on oikein trendikin, jota kutsutaan nimellä downshifting. Termillä tarkoitetaan kai sellaista hemmoa (kuten meikäläinen), joka vapaaehtoisesti ja joskus ympäristönsä mielestä jopa radikaalein keinoin leikkaa elämästään aikasyöppöjä, turhaa juoksemista ja stressiä. Kiirettä.
Vastapainoksi downshiftaaja saa hitaan elämän eli Slow Lifen parhaita paloja: enemmän aikaa, enemmän mielenrauhaa ja enemmän tilaa hengittää.
Viime kesänä Facebookiin perustettiin ryhmä hitaan journalismin puolesta.
Meni vähän aikaa, kunnes tälle ryhmälle ilmestyi myös vastakaneetti eli nopean journalismin kannattajien ryhmä.
Hitauden kannattajia on yli 2000, nopean vain noin 150. Hauskaa on se, että ryhmissä on jäseninä osin samat henkilöt.
Alkuperäisen idean isä löytyy Tampereelta, tarkemmin ottaen Aamulehden toimituksesta: http://www.bjorksten.fi/blogi/.
Äh – miksi edes pitäisi valita joko tai. Ei kait elämä näin mustavalkoista ole. Tosin jos pitäisi äänestää vain toista, kannattaisin hidasta journalismia. Toimituksissa on nykyään ihan liian kiire. Juttuja tehdään puhelimella liukuhihnalla ja joskus kiireessä tulee hutkittua mutkia liiankin suoriksi, kun aikaa tarkistamiselle ei ole.
Mutta nopeus on valttia vaikkapa sähköisen puolen uutisoinnissa, kun jossain räjähtää, maa tärisee tai ase laukeaa. Ollaan heti paikan päällä, tilanteen tasalla ja myös seurataan tilannetta reaaliajassa.
Me hitauden puolestapuhujat saatamme tosin viidennen ylimääräisen uutislähetyksen kohdalla sulkea television (jos sellaisen omistamme) – mutta suuri yleisö ehkä tykkää. Kai.
- minna
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lisää kommenttisi tähän!